Lapsioikeuslakimies pohdiskelee: Yhteiset lapsemme, jaettu vastuu

Perustuslakimme ja lapsen oikeuksien sopimuksen lähtökohtana on, että lapsen vanhemmat, oma perhe ja koti ovat hänen perusturvallisuutensa, kehityksensä ja hyvinvointinsa perusta. Tasapainoisen kehityksen kannalta merkityksellisellä hyvinvoinnilla tarkoitetaan perustuslaissa lapsen aineellista ja henkistä hyvinvointia sekä turvallista kasvuympäristöä, jossa lapsi saa yksilöllisten tarpeidensa mukaisen hoidon, huolenpidon ja kasvatuksen.

Lapsen vanhemmat ovat ensisijaisessa vastuussa lapsen kehityksestä ja hyvinvoinnista sekä siitä, että nämä asiat tulevat turvatuksi. Perustuslakimme ja lapsen oikeuksien sopimus lähtevät siitä, että vanhempien ei tarvitse kantaa lapsen hoito- ja kasvatusvastuutaan yksin. Heillä on oikeus saada tukea ja apua lapsen kasvatustehtävässä tahoilta, jotka ovat tehtäviensä kautta kosketuksissa lapsen kanssa ja siten hänen välittömässä arjessaan mukana.  

Tärkeimpinä näistä ovat lapsen iästä ja kehitystasosta riippuen neuvola, varhaiskasvatus ja koulu sekä opiskeluhuolto. Joskus lapsen elämässä voi olla tiiviimmin mukana myös sosiaalihuollon lapsiperhe- tai muut palvelut, terveydenhuolto tai lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu. Kaikkien lainsäädäntöön perustuvana tehtävänä on yhdessä ja erikseen tukea ja auttaa lasta hänen yksilöllisten tarpeidensa edellyttämin tavoin samalla tukien vanhempaa lapsen kasvatustehtävässä.

Vastuu lapsen suojelusta ja vanhemman kasvatustehtävän tukemisesta on yhteinen – tai ainakin sen pitäisi olla

Omaan ymmärrykseeni lapsen suojelusta ja vanhemman kasvatustehtävän tukemisesta on vaikuttanut perustuslain ja lapsen oikeuksien sopimuksen lisäksi erityisesti vuoden 1983 lastensuojelulain hallituksen esitys, jonka vasta aloittaneena lastensuojelun lakimiehenä luin ihan ensimmäiseksi. Siinä todetaan: ”Lastensuojelun kannalta on ensisijaisen tärkeätä, että yleiset kaikille tarkoitetut palvelut samoin kuin eräät pääasiassa aikuisille tarkoitetut palvelut tukevat lasten kotikasvatusta. Tällöin ongelmien syntymistä voidaan ehkäistä, kun lastensuojelun tarve voidaan havaita mahdollisimman varhain.”

Ensimmäinen lastensuojelun lakimiehenä sisäistämäni asia oli lainsäätäjän ohjeistus siitä, että lapsen suojelu ja vanhempien kasvatustehtävän tukeminen oli kaikkien yhteinen asia. Kuitenkin koko 90-luvun loppupuolelta alkaneen työurani ajan tunnistettuna ja tunnustettuna ongelmana meillä on ollut siiloutuminen hoitamaan vain omaa perustehtävää, ja lapsen suojelun näkökulmasta tärkeää monialaista yhteistyötä estää tai vähintään haittaa näkymättömät hallinnonalojen väliset rajat, joita ei ole saatu häivytettyä lainsäätäjän yrityksistä huolimatta.

Siiloutuminen ja näkymättömät rajat tulevat esille myös yleisessä keskustelussa, jota käymme, kun yksittäiselle lapselle tapahtuu jotain tai yksittäinen lapsi tekee jotain. Esimerkiksi Joensuun nelivuotiaan surman jälkipuinnissa julkinen keskustelu keskittyi pitkälti lastensuojelun menettelyyn, ja nyt Vantaan Viertolan koulun tragediassa keskustelu näyttää ainakin tällä hetkellä keskittyvän kouluun ja koulukiusaamiseen.

Ei minun, sinun tai hänen, vaan meidän tehtävä

Vaikka rakenteissa ja viranomaismenettelyssä tapahtuvien virheiden selvittäminen jälkikäteen on tärkeää etenkin viranomaistoiminnan luotettavuuden näkökulmasta, syiden tai syypäiden hakemisen ja niistä keskustelemisen sijasta hedelmällisempää olisi suunnata katse tulevaan. Tarkastella lapsen kehityksen ja hyvinvoinnin turvaamiseksi ja lapsen suojelemiseksi tarkoitettua kokonaisuutta osoittelematta mitään tai ketään. Keskustella siitä, miten voimme yhdistää tietomme, taitomme ja energiamme kaikkien lasten kehityksen ja hyvinvoinnin turvaamiseksi ja yksittäisten lasten suojelemiseksi.

Olennaista on ymmärtää, että yhdenkään lapsen elämässä mukana olevan tahon tai aikuisen ei tarvitse kantaa yksin vastuuta lapselle ja vanhemmalle järjestetystä tuesta ja avusta.  Vastuu on yhteinen ja työ tehdään yhdessä riippumatta siitä, minkä julkisen, kolmannen sektorin tai yksityisen toiminnan piirissä lapsi on – harrastustoimintaa unohtamatta.

Jokaisen aikuisen tehtävänä on aidosti ja arvostavasti nähdä lapsi sekä olla kiinnostunut hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan, jotta lapsen tilanteeseen voidaan tarttua ennen kuin arjen haaste muuttuu vaikeudeksi, ja siitä kenties oirekimpuksi, joka myöhemmin diagnosoidaan häiriöksi. Kaikkien lapsen elämässä mukana olevien aikuisten, erityisesti eri alojen ammattilaisten, yhteisenä tavoitteena ja tehtävänä tulee olla turvata lapsen suotuisa kehitys ja hyvinvointi yhdessä vanhemman kanssa.

Voi kunpa osaisimme etupainotteisesti keskittää yhteisten lastemme, tulevaisuutemme toivojen hyvinvoinnin edistämiseen ja suojeluun kaiken sen tunteen ja empatian, jota koemme lasta tai lapsia kohtaan yksittäisen tragedian sattuessa. Ja tokihan me osaamme, jos vain tahdomme!