“Minun on pitänyt etsiä omat tunteeni uudelleen”

Elokuvantekijä Zagros Manuchar pakeni sotaa neljävuotiaana. Turvaa toi Suomessa myötätuntoinen ja luotettava opettaja. “Aikuisten pitää selvittää, mikä lasta oikeasti pelottaa.”

Taiteilija ja elokuvantekijä Zagros Manuchar muutti Suomeen neljävuotiaana vuonna 1994. Perhe pakeni Kurdistanin sisällissotaa. Manuchar muistaa edelleen hämmennyksen ja pelon ilmapiirin omista varhaisista vuosistaan. 

“Keho muistaa asioita. Oli paljon turvattomuutta ja epätietoisuutta tulevasta. Lapset kokevat myös aikuisen huolen”, Manuchar kertoo SOS-Lapsikylän podcastsarjassa Ei jätetä lapsia yksin. 

Kirjailija Elina Hirvosen juontaman sarjan teemana on kannattelu eli se, miten kaikkien aikuisten pitäisi huolehtia ja välittää myös muiden lapsista kuin omistaan. Toisen jakson aiheena on lapset sotien keskellä. Erilaiset konfliktit ja epävakaudet osuvat kipeimmin maailman lapsiin, ja se näkyy myös ihan konkreettisesti meillä Suomessa. 

Suomeen on muuttanut esimerkiksi tuhansia Venäjän hyökkäyssotaa paenneita lapsia, suurin osa heistä on tullut ilman isäänsä, sadat kokonaan ilman vanhempiaan. 

Jotkut lapset tulevat niin traumatisoituneina, että eivät leiki tai puhu. 

Manuchar on käsitellyt omaa taustaansa terapiassa – ja myös työssään elokuvantekijänä. Silti oma turvattomuuden tausta tuntuu yhä kehossa.

“Jokaisen ihmisen keho on ollut aikoinaan lapsi, ja lapsen keho muistaa ja tietää. Minulla on ollut intensiivisiä pelkojaksoja, ja minun on pitänyt käyttää terapeuttisia menetelmiä, että saan oikeutetun turvallisuudentunteeni”, Manuchar sanoo. 

Sodan jäljet ovat kaikkialla samat

Yksi merkittävä kannattelija Manucharin lapsuudessa oli hänen tätinsä, joka otti pojan luokseen turvaan pahimpien levottomuuksien aikaan. Manuchar kuvailee tätiään lämpimäksi ja äidilliseksi henkilöksi, jonka tuoma turva auttoi tärkeässä kehitysvaiheessa. Manuchar uskoo, että tärkeintä konfliktin keskellä on se, että lapsi saa näyttää tunteensa. Muuten lapsi voi kasvaa tunteettomaksi. 

“Ajattelen, että aikuiset ihmiset kuuntelevat itseään suhteessa siihen, kuinka paljon heitä on kuunneltu. Itselleni isoin läpimurto on ollut, että olen etsinyt uudelleen ne autenttiset tunteet, jotka olen joskus kadottanut. Eli minun on pitänyt aikuisena toimia itselleni sinä kannattelevana henkilönä.”

Sodalle altistuneiden lasten mielenterveyttä tutkinut Turun yliopiston apulaisprofessori Kirsi Peltonen kertoo, että Manucharin tarina kuulostaa hyvin tutulta. Hän on tutkinut SOS-Lapsikylän ukrainankielisiä chat-keskusteluita, ja vaikka kriisit ovat erilaisia, niiden nostamat tunteet lapsissa ovat hyvin samankaltaisia: ahdistuneisuutta, masennusta, mielialan laskua.

“Mutta chatissa puhutaan myös ihmissuhteista, kaverisuhteista ja perhesuhteista. Lapset kaipaavat kuuntelevaa korvaa, että joku voisi olla kuuntelemassa huolia”, Peltonen sanoo. 

Elina Hirvonen pohtii podcastissa, että Suomelle on kertynyt lähihistoriassa omissa sodissa osaamista siitä, millaista jälleenrakennuksen tulisi olla lasten kannalta. 

“Omat kokemuksemme auttavat meitä hyödyntämään paremmin lasten tarpeita ja kokemuksia”, Hirvonen sanoo.  

Hän kertoo, miten sota on vaikuttanut hänen omaan perheeseensä. Hirvosen äidinisä kuoli talvisodassa, kun äiti oli kaksivuotias. Elämä kaksin pienen lapsen kanssa oli kovaa. Äidinäiti sai töitä palvelijana kartanosta, mutta käytännössä pienellä perheellä ei ollut omaa kotia. Palvelijoille oli selvää, että kartano on työpaikka, jossa on majoitus, ei koti. 

“Olen miettinyt, miten eri tavalla asiat voisivat olla minunkin elämässäni, jos äidinisä olisi palannut rintamalta ja he olisivat saaneet oman kodin ja turvan. Me Suomessa tiedämme, kuinka pitkät jäljet sodilla on. Silti ajattelemme, että jossain muualle ne olivat vähemmän pitkät tai repivät.”

Vanhemmuus kannattelee, jos vanhempaa kannatellaan

Kirsi Peltonen sanoo, että uhkaavassa ympäristössä elävä lapsi oppii varautumaan uhkaan, ja toimintamalli voi seurata häntä läpi elämän. Keskittyminen menee vaaran ennakointiin, ja ihmisen täytyy pysyä valppaana. 

“Se kuluttaa kauheasti resursseja, on väsyttävää ja raskasta. Se vaikuttaa mielenterveyteen ja voi tuottaa pahimmillaan itsetuhoisuutta. Elämä on vain pinnistelyä. Turvallisimmissa olosuhteissa valppautta ei enää tarvita, mutta siitä on vaikea päästä eroon, koska reagointi on niin syvällä. Ja toki tiedämme, mitä pitkittynyt stressi tekee keholle.”

Yksi merkittävä lapsia kannatteleva asia on vanhemmuus. Omista sodistamme tiedämme, miten sodista palaavien miesten traumat siirtyivät seuraavalle sukupolvelle. Kaikissa kriiseissä vanhemmuuden voimavarat ovat koetuksella. Siksi myös vanhemmuuteen ja koko perheen hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomiota.

“Toisaalta tutkimuksissa on löydetty sitäkin, että joskus vanhemmuus on nimenomaan kannatteleva asia sekasorron keskellä. Että vaikka vanhempi ei pysty enää mihinkään muuhun, niin hän pystyy olemaan vanhempi”, Peltonen sanoo. 

Tutkimuksista on käynyt myös ilmi, että äitien saama emotionaalinen ja sosiaalinen tuki, siis keskustelut ja asioiden jakaminen sodan arjessa, on auttanut heitä pysymään toimintakykyisinä järkyttävistä tilanteista huolimatta. 

Emotionaalinen tuki on jopa tärkeämpää kuin niin sanottu instrumentaalinen tuki, jossa joku tuo ovelle ruokaa.

“Toki sekin on tärkeää”, Peltonen sanoo. 

Manuchar muistuttaa, että tilanteet ovat kuitenkin aina hyvin erilaisia. 

“Viimeisimmässä työssäni haastattelin syyrialaista sotapakolaista, jonka lapsuuden huoneessa omassa kodissa tapahtuneet asiat olivat paljon pahempia kuin kodin ulkopuolella.”

Peltonen sanoo, että usein auttavien tahojen näkökulmasta unohtuu se, että lasten kokemukset ovat hyvin erilaisia. Lapsella on oma kokemus siitä, mikä on ollut pelottavaa. 

“Jos niputamme heidän kokemuksensa, niin emme pysty olemaan kauheasti avuksi. Lapselle tulee tunne, että tuo ei ymmärrä.”

Siksi kiinnostus pitää kohdistaa aina yksittäiseen lapseen ja juuri hänen kokemuksiinsa. 

Aikuisen pitää olla luottamuksen arvoinen

Zagros Manucharin perhe asettui Suomessa ensimmäisenä Inkooseen, ja edessä oli uudenlaista turvattomuutta. 

Hän oli päiväkotinsa ainoa “niin sanottu ulkomaalainen” eikä puhunut suomea, joten ulkopuolisuuden kokemus oli ilmeinen. Manuchar on aikuisena surrut sitä, kuinka monessa kohtaa turvallista aikuista olisi tarvittu. Hänen mielestään varhaiskasvattajien ja opettajien pitäisikin kysyä rohkeammin kriiseistä tulevien lasten näkemyksiä heidän elämästään ja arjestaan.  

“Opettajien pitäisi saada tietää, mikä lasta oikeasti pelottaa ja ottaa ne syyt selville. Se vaatii aikuiselta rohkeutta, koska esiin voi tulla hyvin vaikeita tilanteita myös vanhempien kanssa, ja sellaistahan haluamme vähän välttää”.  

Manuchar kuitenkin kokee, että hänen kohdalleen on osunut myös hyvin myötätuntoinen ja kannatteleva opettaja, joka on tukenut ja kuunnellut häntä arjessa.  

Kun lapsi puhuu, opettajan pitää viedä tilanne loppuun asti.

“Pitää olla luottamuksen arvoinen”, Manuchar sanoo.

Kuuntele Ei jätetä lapsia yksin -podcastin toinen jakso tästä.