”Kuka kehuisi vanhempia?”

Vaikuttaja ja toimittaja Julia Thurén toivoo vanhemmille enemmän arvostusta ja selkeitä näkemyksiä jatkuvien neuvojen ja moitteiden sijaan. 

Toimittaja ja vaikuttaja Julia Thurén on kolmen pienen lapsen äiti, ja perheteemat toistuvat hänen työssään. 

Hän saa usein viestejä siitä, miten on onnistunut muodostamaan niin laajan ystäväpiirin vanhempana. Se on ollut hänelle hyvin tietoinen pikkulapsiajan selviytymisstrategia, jonka eteen hän näkee vaivaa. 

“Asun alueella, jossa on paljon lapsiperheitä ja olen tutustunut lapsen päiväkotikavereiden vanhempiin. Se kuulostaa helpolta, mutta uusiin ihmisiin tutustuminen on henkisesti vaivalloista ja välillä pitää sietää kaikenlaista tohelointia, mutta eivät mitkään ihmissuhteet ole ihan mutkattomia,” Thurén sanoo SOS-Lapsikylän podcastissa Ei jätetä lapsia yksin. 

Kirjailija Elina Hirvosen juontaman sarjan viidennen jakson aiheena on vanhempien uupuminen ja monenlaiset suorituspaineet. Suomalaiset vanhemmat, erityisesti äidit kuuluvat maailman uupuneimpien vanhempien joukkoon.

Thurén sekä Mothers in Business -järjestön Annica Moore uskovat, että yksi syy vanhempien uupumiseen on länsimainen kulttuuri, jossa on totuttu pärjäämään yksin. 

“Vanhemmuudessa yksinäisyys uuvuttaa eniten, ja se linkittyy kulttuurisiin tekijöihin: kuinka me kannattelemme toisiamme ja osallistumme toistemme arkeen, mutta myös siihen, ettemme oikein osaa pyytää tai ottaa vastaan apua vanhemmuudessa”, Annica Moore sanoo. 

Tukiverkko toisella puolella maata

Perinteiset tukiverkot, kuten lapsen isovanhemmat tai sukulaiset saattavat asua kaukana, tai välit heihin eivät ole niin hyvät, että apu olisi mahdollista. 

Apua, tukea ja aikaa voi kuitenkin olla omassa yhteisössä tarjolla – sitähän tarvitsevat kaikki muutkin. 

 “Tässä on mielestäni myös sellainen kirjoittamaton sääntö, että kyllähän apua pitää myös tarjota. Pitkässä juoksussa yhteisö rakentuu myös siitä, että apua tarjotaan itse,” Thurén sanoo.  

Elina Hirvonen on erityisen huolissaan siitä, että suljetuissa ydinperheissä ongelmat jäävät piiloon ja saattavat kilpistyä. 

“Pahimmassa tapauksessa ongelmat ja salaisuudet kasvavat lapsille tosi isoiksi”, Hirvonen sanoo. 

Podcastissa pohditaankin, miten Suomessakin onnistuttaisiin laajentamaan ydinperheen käsitystä niin, että sen ei tarvitsisi olla niin tiukasti kiinni biologisessa perheessä. 

Julia Thurén uskoo, että asia on muuttumassa, koska monet ihmiset jättävät hankkimatta omia lapsia, mutta toivovat lapsia kuitenkin jollain tavalla osaksi elämää.  

“Laajennettu yhteisö on mahdollinen, jos ydinperhe avautuu vähän ja toivottaa muutkin tervetulleiksi – vaikka iltapalalle. Samoin lapsettomat ihmiset, jotka toivovat lasta elämäänsä, voivat järjestää ystävän lapsille ihan konkreettisia juttuja. Näin lapsettomalle ja lapselle muodostuu ihan oikea ihmissuhde”, Thurén sanoo. 

Hän itse laajentaa perhettään kutsumalla ihmisiä luokseen matalalla kynnyksellä: joka perjantai on pitsa-perjantai, ja ihmiset kutsutaan vasta torstaina. Ne tulevat, jotka pääsevät – ja ne, jotka kutsuvat joskus myös itse, saavat kutsun uudestaan. 

Äiti hoitaa hommat ja kotihommat

Yhteisöllisyyden rakentaminen tai perheen laajentaminen ei kuitenkaan ole vain yksilöiden omissa käsissä. Thurén huomauttaa, että siihen vaikuttaa esimerkiksi kaupunkirakenne: kuinka helppo kavereita on saavuttaa arjessa ja asutaanko lähekkäin. Määrääkö kotipaikan päiväkodin ja koulun vai ystäväperheen läheisyys.   

Toinen naisia uuvuttava asia on kotityöt. Annica Moore huomauttaa, että ne jakaantuvat edelleen epätasaisesti naisten ja miesten kesken. 

Kolmas asia on työn ja perheen yhdistämisen vaikeus. 

Suomessa pikkulasten vanhemmat tekevät paljon vähemmän osa-aikatöitä kuin vaikkapa Ruotsissa. Toinen hyvä esimerkki on Hollanti. Siellä on Mooren mukaan tavanomaista, että kaikki työntekijät johtotehtävistä lähtien tekevät jossain elämänvaiheessa osa-aikatyötä. Se on luonnollinen ja kyseenalaistamaton osa kulttuuria, joka kuuluu vanhemmaksi tulemiseen. 

“Työkaverin jääminen osa-aikaiselle ei ihmetytä ketään. Suomessa se taas on urajarru”, Moore sanoo.  

Osa-aikaisuus on kuitenkin sallitumpaa naisille kuin miehille. Jos osa-aikaiselle jää mies, se herättää yhä enemmän hämmennystä.   

“Itsellänikin on kokemuksia siitä, että on ihan ok, jos naiset tekevät vähemmän töitä. Miesten kohdalla taas ei. Kelan jakamista osa-aikatyön tuet eivät jakaudu edelleenkään kovin tasaisesti naisten ja miesten kesken”, Moore sanoo. 

Hän kertoo että pahimmassa tapauksessa pienen lapsen äiti tekee nelipäiväistä työviikkoa ja saa vähemmän palkkaa, mutta työmäärä ei vähene ollenkaan. 

Samalla paineet olla enemmän ja paremmin läsnä kotona kasvavat. 

“Äitiyteen kohdistuu paljon odotuksia ja paineita ja tietynlaista arvottomuutta sekä yksilön että yhteiskunnan puolesta. On tavallaan tuplapaine pärjätä hyvin vanhemmuudessa mutta myös työelämässä. Siitä tule rooliristitiitaa ja uupumusta”.

Työmaailmassa oletaan myös edelleen, että äidit ovat lapsista ensisijaisessa hoivavastuussa. 

Julia Thurén kertoo, että kun hänen miehensä jäi aikaisemmassa työpaikassaan hoitamaan kipeitä lapsia kotiin, töissä kyseltiin herkästi lasten äidin perään. 

“Odotus on se, että naiset ovat himassa silloin, kun lapset ovat kipeinä.”

Vanhemmille ansaitut kehut

Vanhemmuuden paineita luo myös sosiaalinen ja perinteinen media. Julkinen keskustelu osoittaa helposti kasvatuksen vikoihin, kun haetaan syitä lasten tai nuorten vointiin tai huonoon käytökseen. 

Lehdet ovat täynnä juttuja, joissa kysytään: Vanhempi, oletko tehnyt tämänkin väärin? 

Kasvatusihanteet kuitenkin vaihtelevat, ja jokainen sukupolvi on uusien ideoiden koekaniinina. 

Nyt kasvatuksesta näyttää tulleen kilpakenttä, jossa urheiluvälineinä ovat oikeanlainen rakastaminen, hoiva, ravinto, pukeutuminen, harrasteet, koulumenestys, lapsen sosiaalinen pääoma, mielen hyvinvointi ja tulevaisuuden optimointi. 

Mittari ei värähdä koskaan sen merkiksi, että nyt on tehty tarpeeksi. 

“Sitä on tavallaan jatkuvasti oman armottomuutensa armoilla ja miettii, että miten voisi olla paremmin. Armollisuus itseä kohtaan on kuitenkin taito. Sitä pitää harjoitella ja ylläpitää siinä missä kaikkia muitakin taitoja, ettei ole koko ajan raippaamassa itseään ollakseen parempi vanhempi”, Annica Moore sanoo. 

Julia Thurén tunnistaa armottomuuden omaa vanhemmuutta kohtaan, ja toivoisi sille myös ulkopuolista validaatiota ja kehuja ikuisten moitteiden ja varoitusten sijaan. 

“Kerran päiväkotimme ihminen kysyi, luenko lapselleni paljon, kun hänellä on niin hyvä sanavarasto. Mielessäni mietin, että hän katsoo tosi paljon Netflixiä ja on oppinut sieltä hauskoja tapoja laittaa sanoja peräkkäin”, Thurén naurahtaa. 

“Mutta kehuista seurasi, että aloin lukea lapselle paljon enemmän. Ihminen ei muutu piiskaamalla paremmaksi, mutta jos minua kehuu tai tsemppaa vähänkin, olen valmis juoksemaan maratonin.” 

Annica Moore sanoo, että ihan samat kannustamisen myönteiset vaikutukset koskevat niin työ- kuin perhe-elämää. 

“Mutta kuka kehuisi vanhempia?,” Moore kysyy.

Kuuntele jakso tästä!