“Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu”

Toimittaja, aktivisti ja opiskelija Zahra Karimy sanoo, että nuorten yhteiskunnallisen osallisuuden pitääkin vähän kirpaista aikuisia. 

Toimittajaopiskelija Zahra Karimylle kansalaisvaikuttaminen on ollut aina luonteva osa elämää. Hän oli jo nuorena mukana rasismin vastaisissa sekä ilmastokriisiä ja opiskelijoiden asemaa koskevissa mielenosoituksissa.   

Hän uskoo, että halu vaikuttaa on peräisin kotoa. Siellä hän sai jo pienenä lapsena osallistua arkiseen päätöksentekoon. 

“Nuorena minulla oli aina paljon kysymyksiä, ja vanhempani selittivät, miten asiat ovat. Osallisuuteni näkyy kansalaisaktivismina, mutta se on tullut perheen sisäisten, arkisten asioiden myötä”, Karimy sanoo SOS-Lapsikylän podcastissa Ei jätetä lapsia yksin. 

Kirjailija Elina Hirvosen juontaman sarjan kuudennen jakson aiheena on lasten osallisuus. 

Suomi on sitoutunut YK:n Lapsen oikeuksien sopimukseen, jonka mukaan lapsilla on oikeus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon ja heidät tulee ottaa huomioon yhteiskunnan aktiivisina toimijoina. Tätä valtion virallista tavoitetta ja linjaa ohjaa kansallinen lapsistrategia.

Näin siis juhlapuheissa, mutta onko lapsilla ja nuorilla Suomessa tarpeeksi valtaa omaan elämäänsä – ja mitä osallisuus lasten ja nuorten kohdalla edes tarkoittaa?   

“Ihan yksinkertaisimmillaan se on vaikuttamisen mahdollisuutta omaan elämään ja arkeen. Ihmisestä ja iästä riippuen se voi olla vaikka yhteistä kokkailua ja vaikuttamista siihen, laitetaanko salaattiin omenaraastetta vai raejuustoa”, lasten osallisuuteen perehtynyt tutkija ja SOS-Lapsikylän hankepäällikkö Elina Weckström sanoo.  

“Isommassa mittakaavassa se voi olla kansalaisaktivismia ja vaikuttamista poliittiseen päätöksentekoon.” 

Osallisuus herättää tunteita

Elina Hirvonen pohtii jaksossa sitä, miten lasten ja nuorten osallisuuteen liittyy erikoisia ristiriitoja. Toisaalta varsinkin nuorilta toivotaan aktiivisuutta, mutta tietyissä asioissa kantaaottavuus herättää aikuisissa suorastaan raivoa. 

Yksi esimerkki tästä on ilmastonmuutosta vastustavia toimia vaativan Elokapinan mielenosoitukset. Sekä Karimy että Weckström tunnistavat ristiriidan. 

“Olen miettinyt, onko se myös aikuisten neuvottomuutta, kun emme ole osanneet ratkaista näin yhteiskunnallisesti mullistavaa asiaa itse, ja lapset ovat ottaneet siinä rohkeasti valtaa itselleen. Toisaalta Elokapinan on tarkoituskin herättää tunteita ja saada reaktioiden kautta näkyvyyttä. Jos hyväksyisimme sen sellaisenaan, se ei olisi Elokapina”, Weckström pohtii.  

Karimy on samaa mieltä siitä, että mielenosoitusten pitääkin vähän ärsyttää.

“Minusta on kiva sanonta, että jos kukaan ei suutu, mikään ei muutu. Mielestäni on nimenomaan hienoa, että nuoret haluaa osoittaa mieltä ja vaikuttaa asioihin.” 

Käsitys lasten ja nuorten osallisuudesta ymmärretään helposti väärin. Ikään kuin se tarkoittaisi sitä, että lapset ja nuoret saavat itse päättää kaikesta – ja vanhemmuus on taas kerran “hukassa” ja lapset “pilalla”. 

Osallisuus kuitenkin on tietyllä tavalla myös kasvattamista nimenomaan yhteiseen päätöksentekoon. Lapsista ja nuorista, joita on kuultu, kasvaa aikuisia, jotka ottavat muidenkin näkemykset huomioon. 

Asenteissa on Elina Weckströmin mielestä vielä paljon työstettävää. 

“Osallisuudessa on kysymys kuuluvuuden tunteesta ja vaikuttamismahdollisuuksista. Perheillä on siinä vielä paljon tehtävää. Myös harrastuspuolella lapset ja nuoret voisivat vaikuttaa enemmän treenien sisältöihin. Samalla koulumaailmassa on tekemistä, että päästään näennäisosallisuudesta siihen, että lapsilla ja nuorilla olisi ihan oikeasti mahdollisuus vaikuttaa.”  

Weckström on ollut todistamassa koulussa esimerkiksi tilanteissa, joissa opettajan ja oppilaan tarinat ovat vastakkaisia, ja rehtori on ottanut opettajan kertomuksen automaattisesti totuutena. 

“Silloin oletus on, että lapsi valehtelee.”

Zahra Karimy sanoo, että kontrolli on tietenkin hyvästä tiettyyn rajaan saakka.

“Ei osallisuus tarkoita sitä, että lapset saavat tehdä omin päin mitä haluavat. He oppivat olemaan mukana erilaisissa keskusteluissa, kertomaan mielipiteensä ja ilmaisemaan itseään paremmin”, Karimy jatkaa.

Hän toivoo myös, että erityisesti monimuotoistuvassa Suomessa opittaisiin kuulemaan paremmin myös niitä lapsia ja nuoria, joilla menee huonommin tai jotka joutuvat toimimaan vaikkapa vanhempiensa tulkkina.  

Hän itse juoksi jo seitsemänvuotiaana virastoissa kääntämässä asiakirjoja afgaaniksi ja täyttämässä niitä vanhempien puolesta. 

“Voin sanoa, että on tosi raskasta, kun pienenä lapsena joutuu tulkkaamaan asioita. Ehkä lapsi voisi elää silloin pienempänä lapsena eikä tulkkina”, Karimy sanoo.

Vaikuttamista erityisesti omaan elämään

Myös Elina Hirvonen puhuu podcastissa, että osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan on helposti mahdollista vain etuoikeutetuille nuorille. Kaikista haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset ja nuoret eivät pysty vaikuttamaan välttämättä edes omaan elämäänsä ja lähipiirinsä, jos esimerkiksi kotiolot ovat hyvin vaikeat. 

Miten juuri tällaisten lasten ja nuorten osallisuutta voisi vahvistaa? 

Elina Weckström ajattelee, että ennen kaikkea päätöksentekijöiden pitäisi muistaa haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset ja heidän tarpeensa. 

Arjen tasolla taas ihan jokainen aikuinen on vastuussa siitä, että lapset myös todella tulevat kuulluiksi, jos he kertovat tilanteestaan. 

“Nuoret ovat sanoneet, että turhauttavinta on, kun ensin kysellään, mutta mitään ei tapahdukaan. Tärkeää osallisuudessa ja sen vahvistamisessa on, että asioiden muuttumisen eteen tehdään konkreettisia toimenpiteitä.”  

Osallisuus jääkin juhlapuheiksi, jos omasta kokemuksesta kertomisesta ei seuraa yhtään mitään. 

Se vaikuttaa myös siihen, luottavatko nuoret aikuisiin myös jatkossa. 

Siksi erityisesti lasten kanssa työskenteleviä aikuisia pitäisi kouluttaa kohtaamaan paremmin hankalilta tuntuvia tilanteita, liittyivät ne sitten kaltoinkohteluun tai vaikka painostukseen pukeutua tietyllä tavalla. 

Elina Hirvonen uskoo, että erityisesti opettajat ja muut ammattilaiset haluavat toimia oikein, mutta eivät aina osaa. 

Hän kertoo podcastissa, miten on törmännyt useita kertoja tilanteeseen, jossa esimerkiksi väkivaltaa vanhempansa puolesta kohdannut lapsi ei ole halunnut tavata oikeudessa vanhempaansa – mutta hänen toiveensa on sivuutettu aikuisten oikeuksien perusteella.

“Ajattelen, että se on suurta tietämättömyyttä ja rohkeuden puutetta. Meillä on vielä paljon työtä tehtävänä myös sen eteen, että lapsen oikeudet ymmärretään ihmisoikeuksina, joihin meidän pitää sitoutua oli kyse kenestä tahansa lapsesta”, Elina Weckström sanoo.  

“Silmiä ummistamalla ei edistetä yhdenkään lapsen tai nuoren hyvinvointia.”

Kuuntele jakso tästä!