“Lastensuojeluilmoituksen tekeminen on kansalaisvelvollisuus”

Kirjailija Maria Peura oppi lapsuudessaan vaikenemaan perheensä hankaluuksista, mutta terapia opetti, että kaikesta on välttämätöntä puhua. Avoimuus on auttanut myöhemmin myös oman lapsen vaikeuksissa. 

Kun kirjailija Maria Peura varttui pienessä lappilaiskylässä 1970-luvulla, kotiseudun ilmapiiri oli uskonnollinen, jopa hurmoshenkinen. Vaikka hänen ympärillään oli paljon turvallisia ja kannattelevia aikuisia, hekin puhuivat arkisesti helvettiin joutumisesta tai paholaisesta. Opettaja-perheessä kulisseja pidettiin pystyssä, eikä hankalista asioista puhuttu sen enempää kotona kuin kodin ulkopuolella.

Peura sairastui teini-ikäisenä syömishäiriöön, ja hän pääsi kasvatusneuvolan psykologin vastaanotolle. Psykologi, Riitta, oli Peuralle järjen ääni ristiriistaisessa ympäristössä.

“Sain mallin, ettei perheen asioista tarvitse vaieta ja kaiken voi sanoa ääneen. Se on ollut todella tärkeä käänne elämässäni”, Peura sanoo SOS-Lapsikylän podcastissa Ei jätetä lapsia yksin. 

Kirjailija Elina Hirvosen juontaman sarjan vuoden viimeisen jakson aiheena on lastensuojelu. Lastensuojelulakia uusitaan tällä hallituskaudella, ja sosiaalialan järjestöjä ja asiantuntijoita on kuultu lakia valmisteltaessa. Nykyinen lastensuojelulaki on kokonaisuudessaan vuodelta 2008, ja sitä on uudistettu useamman kerran. Lastensuojelun tarve on kaksinkertaistunut Suomessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. 

SOS-Lapsikylän kyselyssä lastensuojelun ammattilaiset kertoivat, että heitä huolestuttaa lastensuojelun tulevaisuudessa eniten se, ettei hyvinvointialueiden budjetissa ole riittävästi rahaa lastensuojeluun. Muita isoja huolenaiheita ovat muun massa työntekijöiden saatavuus ja pysyvyys ja se että entistä suuremmat ongelmat kasaantuvat pienelle joukolle. 

SOS-Lapsikylän lapsioikeusjuristi ja tietokirjailija Mirjam Araneva sanoo podcastissa, että Suomessa maksetaan edelleen 1990-luvun laman aiheuttaman peruspalveluiden rapautumisen hintaa, eikä lasten ja perheiden tilanne vaikuta olevan ainakaan paranemassa, kun palveluista leikataan. 

 “Olen sanonut usein, että tulen lopettamaan työni kenties pahemmassa tilanteessa kuin missä aloitin 1998, kun korjasimme ensimmäisiä laman aiheuttamia ongelmia. 

Inhimilliseltä ja taloudelliselta kannalta leikkaukset tulevat kalliiksi, koska korjaavat palvelut ovat yhteiskunnalle paljon kalliimpia.”

Varhainen tuki vaihtuu huostaanottoon

Suomessa lasten ja nuorten sijoitusten määrä on lisääntynyt Suomessa tasaisesti. THL:n mukaan 0-3-vuotiaiden kiireelliset sijoitukset ovat kasvaneet tuplasti parissakymmenessä vuodessa. Vuonna 2020 lähes 20 000 nuorta oli sijoitettuna, ja vuonna 2023 lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli 38531 lasta. 

Huostaanottojen, sijoitusten ja kiireellisten sijoitusten takana on vanhempien päihdeongelmia ja erilaisia laiminlyömisen vyyhtejä ja muita syitä, myös väkivaltaa.   

Sijoitusten kasvanut määrä liittyy Mirjam Aranevan mukaan myös vuonna 2014 voimaan tulleeseen sosiaalihuoltolakiin. Sen tarkoituksena oli varmistaa lapsille ja perheille matalan kynnyksen tuki riittävän varhaisessa vaiheessa. Tavoitteena oli, että lapsi perheineen saa riittävän ja vaikuttavan avun perustason sosiaalihuollossa, jotta lastensuojelun asiakkuudet ja erityisesti lasten kodin ulkopuolisten sijoitusten tarve vähenisi. Tämä tavoite ei ole Aranevan mukaan toteutunut. 

Lain myötä lasten sosiaalihuollon asiakkuudet ovat pidentyneet. Ongelmana on se, että perustasolla on ‘erityisen tuen tarpeessa’ olevan lapsen statuksella lapsia, jotka tosiasiallisesti tarvitsisivat jo lastensuojelulain mukaista apua ja tukea. 

“Kun he siirtyvät lastensuojeluun, he ovat niin sanotusti jo huostaanottokypsiä. Ensimmäinen lastensuojelun toimenpide saattaa olla siis kiireellinen sijoitus, ja niidenkin määrät ovat lisääntyneet”, Araneva sanoo. 

Siksi lastensuojelun ammattilaiset toivovat, että nimenomaan ennaltaehkäiseviin toimiin ja varhaisen vaiheen tukeen panostettaisiin paljon enemmän. 

“Varhainen ja ennaltaehkäisevä tuki eivät toteudu pelkästään sillä, että lastensuojelulakia muutetaan. Ideaalia olisi avata kaikki lait, joilla on vaikutusta lasten hyvinvointiin ja terveyteen. Mutta jos edes sosiaalihuoltolaki ja lastensuojelulaki synkronoitaisiin paremmin toimimaan keskenään, ehkä kodin ulkopuolisten sijoitusten määrää saataisiin vähennettyä.”   

Ilmoituksesta seuraa aina hyvää

Tämä on paitsi rakenteellinen ja lainsäädännöllinen myös kaikkien yhteinen tehtävä. Vain ne lapset saavat apua, joiden hätä nähdään. 

Maria Peura uskoo, että kynnys hakea apua lastensuojelusta on madaltunut sitten hänen lapsuusvuosiensa, sillä vaikeuksista ei enää vaieta samalla tavalla. Hän on saanut apua lastensuojelusta itse, ja tekee tarvittaessa lastensuojeluilmoituksen vaikka tuttavan lapsesta.  

“Se on hirveän kuormittavaa, koska koko alue on niin demonisoitu, että muuttuu itsekin hirviöksi, vaikka kaikki ystäväpiirissä tietää, että tämä perhe tarvitsee apua. Olen kuitenkin kokenut, että se on kansalaisvelvollisuuteni, jos apua ei haeta itse”, Peura sanoo. 

Joka kerta lastensuojeluilmoitus on kuitenkin johtanut hänen nähdäkseen hyvään, ja lapset ovat saaneet apua. 

Hänen mielestään lastensuojelun pelko hälvenee, kun sen myönteisistä seurauksista puhutaan avoimesti.

 “Lastensuojeluilmoituksia pitäisi tehdä matalalla kynnyksellä. Ja jos saa lastensuojelusta apua, niin siitäkin pitää koettaa puhua, vaikka kuinka hävettäisi. Näin häpeä haihtuu.”  

Maria Peuralle itselleen lastensuojelu oli pelastus ja hänellä on siitä pelkästään myönteisiä kokemuksia. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjassaan Esikoinen. Tämän sittemmin aikuiseksi kasvaneen esikoisen kanssa Peura on myös työstänyt lastensuojelusta samannimisen kuunnelman Ylelle.

“Saimme lastensuojelusta maksimaalisen avun, ja minulla on siitä hirveän myönteinen kokemus.”

Peura kertoo podcastissa, miten lapsen vaikeudet alkoivat jo päiväkoti-iässä levottomana käyttäytymisenä. Peura haki apua lastenpsykiatriselta osaastolta, mutta pojasta ei löytynyt tarkkailujaksolla “mitään terapoitavaa”. Mahdollisesta ADHD:sta ei ollut silloin puhettakaan.  

“Kaikista hakemistani tukitoimista huolimatta asiat alkoivat suistua teini-iässä kohti katastrofia.”

Uudenlaisia tukitoimia myönnettiin erilaisista sekoiluista seuranneiden  lastensuojeluilmoitusten myötä. Ne olivat aluksi sokki, mutta Peura halusi ottaa kaiken avun vastaan. Asenteena oli, että lastensuojelun kanssa tehdään hyvää yhteistyötä.

“Lastensuojelu teki kaikkensa, että lapsi olisi voinut asua kotonaan ja tukitoimet olisivat riittäneet, mutta hän karkaili ja muuta, niin meidän oli pakko turvautua sijoitukseen ja lopulta huostaanottoon.” 

Harva lapsi palaa kotiin

Vain noin neljä prosenttia huostaanotoista puretaan Suomessa. Peuran perhe kuului tähän joukkoon, mutta läheltä piti. Nuorisokoti, jossa esikoinen oli, halusi kunnalta maksusitoumisen lapsen täysi-ikäistymiseen saakka. 

“Se järkyttää minua edelleen.”

Poika pääsi kuitenkin jaloilleen. Hän sai toimivan ADHD-lääkityksen ja kävi kotipaikkakunnallaan lukion – ja siirtyi pikku hiljaa kohti hyvää itsenäistä elämäänsä.

Tämän kaiken mahdollisti Peuran mukaan siltana kodin ja laitoksen välillä toimineen sosiaalityöntekijän kanssa. 

“Olin myös koko ajan yhteydessä lapseeni ja kävin lastensuojelulaitoksessa. Saimme myös pitää perhetyöntekijämme, vaikka lapsi oli sijoitettu ja huostaanotettu. En tiedä, onko leikkausten jälkeen tällainen enää mahdollista.” 

Nykyinen lastensuojelulaki velvoittaa perheen jälleenyhdistämiseen, mutta eri asia on, miten sosiaalityöntekijät soveltavat lakia. Araneva muistuttaa, että laitokset eivät saa määritellä lasten ja vanhempien tapaamisesta, vaan sen tekee lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä. 

”Harvoja syitä, jolloin lapsen ja vanhemman välinen yhteydenpito voidaan evätä kokonaan, on esimerkiksi lapsen kohdistunut väkivalta tai muu kaltoinkohtelu”, Araneva sanoo. 

Vaikka tällaisiakin tapauksia on, suurempi ongelma on Aranevan mukaan se, ettei lapsen – ja nimenomaan lapsen – yhteydenpito-oikeus vanhempaansa toteudu.

“Yhteydenpito on yksi niistä tärkeistä tekijöistä, joilla edistetään perheen jälleenyhdistämistä. Jos pieni lapsi tapaa harvakseltaan vanhempaansa, niin suhde pahimmissa tapauksissa katoaa kokonaan. Se on yksi keskeisimmistä asioista sijaishuollon aikana.”  

Maria Peura huomauttaa podcastissa, että yhteydenpito on paljon kiinni myös vanhemmista. Kaikki vanhemmat eivät halunneet tavata nuorisokodissa olevia lapsiaan ollenkaan. 

“Vertaisryhmissä näin, että jos vanhempi vastustaa sijoitusta ja huostaanottoa niin siinä on aika huonot mahdollisuudet minkään onnistumiselle.”

Kuuntele jakso tästä!